Voisiko tasoa pudottaa, edes ihan vähän?

Yliopistouralleni mahtuu kymmenen vuoden pätkä, jolloin autoin opinnoissaan viipyneitä opiskelijoita. Syystä tai toisesta johtuen heiltä oli jäänyt pro gradu -tutkielma kesken. Vuosien varrella luin satojen ahdistuneiden opiskelijoiden raapustuksia, jotka osoittivat, että akateemiseen maailmaan totisesti mahtuu merkillisiä kiinnostuksen kohteita.

Joukossa oli opiskelija, joka halusi ehdottomasti kirjoittaa tutkielmansa havumetsien kaarnakuoriaisista (Coleoptera Carabidae). Eräs kiinnitti palavan katseensa selkäydinvammaisiin, parisuhteessa eläviin keski-ikäisiin naisiin, muuan pureutui internetin noitiin ja yksi YK:n pääsihteeri Kofi Annanin Millenium-puheeseen. Loput 896 olivat kiinnostuneita aivan muista aiheista. Älä kysy, mihin tuota kaikkea porautumista tarvittiin. Ei puhuta nyt siitä.

Vaikka virtuaalinen ystäväpiirini oli virittänyt vastaanottimensa noinkin erilaisille taajuuksille, heitä kaikkia yhdisti sama vaiva gradu ei vaan ottanut syntyäkseen. Kuultuani riittävän monta elämäntarinaa, minulle alkoi paljastua hämmentäviä asioita. Suojattini eivät olleetkaan luusereita! He eivät olleet tuossa jamassa laiskuuttaan. Päinvastoin. Heidän menneisyydestään ei ollut riman alituksia. Suurta osaa saattoi nimittää jopa perfektionistiksi.

Monen opiskelijan gradu oli hyytynyt alkusijoilleen, koska 100-sivuinen tutkielma oli jotakin aivan liian massiivista. He eivät tienneet, miten afrikkalainen norsu syödään. He olivat niin varmoja epäonnistumisestaan. Niinpä he päättivät lopulta olla yrittämättä. Alkuun tästä kaikesta uhkasi tulla ongelma minullekin. Miten voisin auttaa noin massiivisen urakan ääreen juuttuneita?!

Eräänä päivänä luulin löytäneeni langan pään. Hoksasin kysyä: miksi tavoittelet kympin suoritusta, kun kehnompikin suoritus tuo sinulle maisterin paperit? Kysymykseni järkytti kuuden laudaturin ylioppilaita. Aikansa ryittyään säälimättöminkin itsensä ruoskija kuitenkin hyväksyi ajatuksen. Joku yltyi jopa hörähtelemään: voisiko sellainen olla mahdollista?! Miksi ei! Yliopiston skaala ulottuu ykkösestä viitoseen. Jo ykkösen gradu on hyväksytty, vaikka onkin tosi huono. Silti se on hyväksytty. Mitäpä sanot, eiköhän kääritä hihat?

Ja kun hihat käärittiin, hiilivaunu jurskahti liikkeelle. Eikä se vain liikkunut, pian se klonksutteli iloisesti kilkattaen. Mailakäsi rentoutui, tuloksia alkoi syntyä. Usko tai älä, tämä oivallus on työurani suurimpia. Aloin soveltaa sitä myös omiin töihini. Aloin arvioida työpöytäni huojahtelevia paperinippuja. Aloin jupista itselleni: kaikelle tuolle ei taatusti tarvitse myydä sieluaan!

Ja niin todella oli. Kun otin käteeni ensimmäisestä pinosta ”Nilssonin paperin”, huomasin, että minun ei tarvinnut uhrata sille viikkoa, ei edes puolta päivää. Opin huomaamaan, että moniin työpöytäni tekemättömiin töihin kelpasi ”seiskan” suoritus, joskus jopa häpeällisen hätäinen vilkaisu. Nykyään väitän, että jopa yksi työelämäuupumuksen selittäjistä piilee typerässä tinkimättömyydessämme. Emme mukamas suostu tyytymään vähempään.

Moderni työelämä: siltä ei armoa tipu! Se tuottaa työtä eteemme kiihtyvällä tahdilla. Kenenkään aika ja voimat eivät riitä sen kaiken ikuiseen viilaamiseen. Ellemme muuta tapojamme, meidän käy huonosti. Uuvumme. Myönnän otsikkoni ärsyttävyyden. Silti väitän. Työ on tehtävä juuri niin huonosti kuin mahdollista.

Lisää aiheesta Työterveys Forum 2020 -tapahtumassa 6.–7.10.2020!

Juha T. Hakala, kohtuullistamisen puolestapuhuja ottaa lokakuussa Espoon Keilarannan lavan haltuun aiheellaan ”Kohtuus kannattaa – miksi pinnistelevä ihminen ei voi hyvin?”. Juha on tunnettu suorapuheisuudestaan siitä, miksi henkisen hyvinvoinnin kannalta olisi tärkeää luopua liiasta täydellisyyden tavoittelusta. Tutustu puheenvuoroon täältä ja varmista paikkasi vuoden tärkeimmässä ammattilaistapahtumassa!